Kohti seuraavaa sisällissotaa: Yhdysvaltojen kaoottinen tilanne

Havahduin muutama viikko sitten siihen, miten moni amerikkalainen ystäväni on vetäytynyt sosiaalisesta mediasta. He sanovat tarvitsevansa taukoa vihasta ja hulluista mielipiteistä. Vihaa Amerikassa riittää, sillä Amerikka näyttää jakaantuneen kahteen toisiaan vihaavaan leiriin. Ihmettelin ja surin sitä, miten ihmiset voivat päätyä sellaiseen tilanteeseen, etteivät halua enää tykkäillä eri puoluetta äänestävien lähimmäistensä kissojen ja lasten kuvista. Kun sitten tätä pohtiessani Amazon Audible tyrkytti minulle Loppiaisena ilmestynyttä Stephen Marchen kirjaa ”The Next Civil War”, ostin kirjan ja kuuntelin samantien. 

Kirjaa varten Marche on haastatellut lähes kahtasataa asiantuntijaa eri aloilta (esimerkiksi sisäisten konfliktien -tutkimus, armeijan johto, lainvalvonta, salainen palvelu, sotahistoria ja valtiotiede). Haastattelujen pohjalta Marche on rakentanut viisi eri skenaarioita, jotka johtavat Yhdysvaltojen romahtamiseen. Hän on aika pessimistinen Yhdysvaltojen tulevaisuuden suhteen ja toteaa, että sisällissodan suhteen kysymys ei ole enää siitä tuleeko se, vaan siitä milloin se alkaa. 

Sisällissodan katsotaan olevan tosiasia, jos maassa kuolee tietynlaisissa konflikteissa yli 1000 ihmistä vuodessa. No tämä määritelmä ei ehkä ole ihan yhteismitallinen, kun maita on niin eri kokoisia ja Yhdysvallat on valtavan suuri maa. Siellä kyllä kuolee ihmisiä väkivaltaisesti hurja määrä vuosittain. Marche esittelee kamalia tilastoja. Tein internetin ihmemaasta enemmän tai vähemmän luotettavaa faktantarkistusta ja luvut näyttäisivät pitävän paikkansa. Amerikkalaiset poliisit ampuvat yli kolminkertaisen määrän omia kansalaisiaan verrattuna Kanadaan ja Australiaan (missä muuten ammutaan myös paljon), yli kymmenenkertaisen määrän verrattuna Euroopan ykköseen eli Alankomaihin ja kolmekymmentäkertaa niin paljon kuin esimerkiksi Saksassa. Myös siviilit ammuskelevat toisiaan, yhdeksänä päivänä kymmenestä tapahtuu Amerikassa joukkoampuminen (määritelmä: osallisena vähintään neljä ihmistä eikä ampujaa tai ampujia lasketa mukaan).  Washington Postin mukaan keskimäärin joka minuutti ammutaan yhtä lasta. Kaikki näistä eivät kuole, ottavat vain osumaa. Voisi olettaa, että aikuisia ammutaan vielä useammin. Yhdysvalloissa on 57 kertaa enemmän kouluampumisia kuin muussa teollisessa maailmassa yhteensä. Kaiken kaikkiaan noin 40 000 ihmistä kuolee vuodessa aseiden uhrina. Väkilukuun suhteutettuna tuo 40 kertaa sen verran kuin mitä Britanniassa ja 13 kertaa sen verran kuin Saksassa. 

No väkivaltaa siis on, mutta kaikki konfliktit eivät tietenkään ole poliittisia. En edes kirjan lukemisen jälkeen ole kovin vakuuttunut tulevasta sisällissodasta, toki se valitettavasti jossain määrin mahdolliselta näyttää. Sisällissota on päätöksenteon tutkimuksen kannalta sikäli mielenkiintoinen, ettei kukaan koskaan päätä aloittaa sitä. Siihen ajaudutaan monien tekijöiden seurauksena. 

Huonoja merkkejä  

Huonoja merkkejä on aika paljon. Edellä puhuttiin kasvaneesta poliisien ja kansalaisten harjoittamasta ampuma-aseväkivallasta. Aseita Yhdysvalloissa riittää, sillä niitä on enemmän kuin ihmisiä. Väkivallan lisäksi on kuitenkin muitakin ongelmia. Trumpin kaudella ja koronapandemian valossa on tullut ilmeiseksi se, mikä on jo pitkään kytenyt pinnan alla: Ihmiset eivät enää luota presidenttiin, hallitukseen tai muihin instituutioihin. Kun on luotu epäilys siihen, ettei hallintoa ole valittu rehellisillä vaaleilla, ei siihen voi oikein luottaa. Amerikkalaisista luottaa kongressiin vain 10%. Jotta saa käsityksen siitä miten poikkeuksellinen tuo luku on, sitä voi verrata Suomen lukuihin. Suomessa eduskuntaan luottaa 52% ja hallitukseen 60%. Vaikka ei huomioitaisi yleistä epäluottamusta kongressia kohtaan, sen toiminta on muuttunut mahdottomaksi. Amerikan poliittinen systeemi on niin vihan kyllästämä, ettei kongressi pysty enää toimimaan pienimmissäkään asioissa. Jos mitään mitä toinen osapuoli ehdottaa, ei voi periaatteen takia kannattaa, on yhteisten asioiden hoitaminen aika vaikeaa. 

 

Presidentti-instituutio on ollut vaikeuksissa jo ennen Trumppia. Neljästä viimeisestä presidentistä kaksi on kohdannut vakavia virkarikossyytteitä. Kaksi on valittu niin, etteivät he ole saaneet enemmistön ääniä. Luottamus presidenttiin jakaantuu puoluekannan mukaan. Demokraatit luottavat demokraattipresidenttiin ja republikaanit republikaaniin. Marche toteaa, ettei ole juurikaan merkitystä sillä kuka on presidentti, mitä hän tekee tai sanoo. Hän on vain tarpeellinen hirviö puolelle maata ja tarpeellinen idoli toiselle puolelle. Demokraateista Bideniin luottaa Gallupin mukaan viimeisimmässä mittauksessa 98% ja republikaaneista 11%. Keskimäärin Bideniin luottaa 49% amerikkalaisista. Trumpin keskiarvo oli 36%. Näitä lukuja voi verrata Sauli Niinistöön, johon luottaa Evan tutkimuksen mukaan 85% suomalaisista.Yhdysvallat on jakaantunut kahteen eri Amerikkaan, jotka vihaavat toisiaan eivätkä puhu toisilleen. Sitoutumattomia keskellä ei juurikaan enää ole. Moni sanoo kyselyissä olevansa riippumaton, mutta kun tutkitaan todellista äänestyskäyttäytymistä, amerikkalaiset ovat vahvasti sitoutuneita. Vain 7% amerikkalaisista on todella riippumattomia siinä mielessä, että he voisivat harkita äänestävänsä puoluetta, mitä eivät tyypillisesti äänestä. 

Vihaa

Somesta vetäytymisen lisäksi viha näkyy monissa muissa asioissa. Eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa ei enää haluta olla tekemisissä. Ystävät voi valita, mutta sukulaisiaan ei. Tämän takia onkin kiinnostavaa selvittää, miten ihmiset tulevat juttuun eri tavalla poliittisesti ajattelevien sukulaistensa kanssa. Käy ilmi, että juttua riittää selvästi vähemmän. Tätä on mitattu vertailemalla kuinka pitkiä Kiitospäivän päivälliset ovat sellaisissa suvuissa, missä kaikilla on sama poliittinen kanta, verrattuna sukuihin missä on eri kantoja. Jos päivälliselle osallistuu suvusta eri puoluetta kannattavia ihmisiä, ne olivat 30-50 minuuttia lyhyempiä kuin jos ruokapöydässä on vain yhden puolueen edustajia. Jos suvussa katsotaan paljon televisiota ja siten altistutaan aggressiiviselle ja vihamieliselle televisiomainonnalle, suvun kanssa vietetty päivällisaika on vielä paljon lyhyempi. Tutkijat toteavat, että yhteensä vuodessa menetetään 34 miljoonaa tuntia puolueiden välistä kiitospäivän keskustelua. Amerikkalaiset pienentävät aikaa minkä he viettävät eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa, vaikka juuri tällä hetkellä puolueiden välistä vuoropuhelua eniten tarvittaisiin. 
 
Marche kertoo, että on havaittavissa selkeää poliittista muuttoliikettä. Ihmiset muuttavat alueille, joissa asuu samanmielisiä ihmisiä. Demokraatit muuttavat New England alueelle ja molemmille rannikoille. Republikaanit muuttavat eteläisiin valtioihin ja Keski-Länteen. Tämän valikoitumisen lisäksi on selkeämpiä vihan signaaleja. Marche kertoi kirjassaan nähneensä Trumpin vaalitilaisuudessa ihmisiä T-paidoissa missä oli teksti ”I’d rather be a Russian than a Democrat”.Ajattelin tämän olevan jokin outo yksittäistapaus, mutta googlasin kuitenkin, löytyykö netistä jotain kuvaa aiheesta. Löytyihän niitä. Selvisi, ettei ehkä olekaan ihan yksittäinen tapaus, sillä noita t-paitoja tuolla tekstillä on myynnissä, vaikka kuinka paljon. Parin minuutin googlailun jälkeen löysin nämä: 

Uniikki tilanne ja vanhan sisällissodan varjo 

Amerikkalainen kriisi on maailmalla poikkeuksellinen sikäli, että molemmat osapuolet rakastavat Amerikkaa ja sen perustuslakia. Mutta he inhoavat sitä mitä toinen osapuoli tarkoittaa Amerikalla. Marchen mukaan Republikaanien Amerikassa ihannoidaan uudisasukkaiden maailmaa, henkeä ja uskontoa. Heidän Amerikkaansa hallitsevat valkoiset tee-se-itse miehet. Republikaanit ovat korruptoituneeksi kutsumaansa Yhdysvaltojen hallintoa vastaan. Heidän maailmankuvaansa uhkaavat kaikenlaiset uudistukset, uudet arvot ja aatteet. Demokraattien Amerikka on sen sijaan monikulttuurinen, moderni maa. Siellä ihmiset voivat elää rinnakkain, vaikka heillä olisi erilaiset arvot. Molemmat puolueet haluavat suojautua toiselta. Demokraatit haluavat kapinoida republikaanien maailmankuvaa vastaan ja suojautua republikaanien politiikalta. Republikaanit haluavat suojautua demokratialta, tasa-arvolta, ilmastonmuutospuheilta, maahanmuutolta ja populaarikulttuurilta. Marche kirjoittaa vanhasta sisällissodasta. Hän toteaa usein sanottavan, että ”North won the war, and south won the peace”. Mutta hänen mielestään ennemminkin kyse oli siitä, että pohjoinen taisteli edistyksen puolesta ja etelä taisteli perinteiden puolesta. Se, että pohjoinen voitti, ei tarkoittanut, että etelä olisi luopunut perinteiden vaalintaideaalistaan. Kun etelä hävisi aseellisen sodan, se aloitti poliittisen sodan, jolle ei näy loppua vieläkään. Kyse on siis loppupeleissä siitä, miten Amerikka määritellään ja miten se sopii ihmisten identiteettiin. 
 
Lähde: 
 
Marche, Stephen (2022): ” The Next Civil War: Dispatches from the American Future”, An introduction to immediate Future of the United States (s. 1-16)